
Tulihan se matkauni lopulta, kun vähän potkii (=bloggaa).
Viime yönä olin lopulta lämpimässä. Jostain syystä ihmiset sanoivat meidän olevan Agadirissa (sinne olla menossa). Olimme päätyneet johonkin turisti-horror-mummoretkelle. Tutustuimme johonkin turistirysään, jonka parkkipaikalla oli busseja ja ihmisiä kuin Särkänniemessä pahimpaan luokkaretkiaikaan. Porukkamme oli jo lastautumassa takaisin bussiin, kun minulle tuli hillitön tarve päästä vessaan. Vessassa oli tietysti älytön jono ja kuuma ja minulla oli syli täynnä viinipulloja ym. tuliaisia. Kun lopulta pääsin takaisin parkkipaikalle, en tietenkään löytänyt omaa bussiani mistään. Juha oli ollut bussissa mukana, joten olin todella raivoissani. Lähdin kävelemään tietä pitkin etsimään itselleni kyytiä. Ensin jouduin kävelemään hitaasti matelevien bussien vierellä (tietenkään en voinut pyytää niistä kyytiä, eihän yksikään ollut minun bussini) mutta lopulta kävelin tukahduttavan kuumaa ja pölyistä tietä aivan yksinäni. Kännykkää minulla ei ollut, mutta jostain syystä minulla oli vihreä sytkäri, johon pystyin vastaanottamaan tekstiviestejä. Yhtään viestiä ei ollut tullut.
Yhtäkkiä en kävellyt enää helteessä vaan kotipuolessa lumisohjoisella, kevätauringon lämmittämällä tienpientareella. Minulla oli ulkoilutakki päällä ja sen taskusta löytyikin kännykkä. Soitin saman tien Juhalle, joka kertoi ettei tuossa ole mitään järkeä, sinähän näet unta. Niinpä minä heräsin hotellihuoneesta Juhan vierestä. Juha kääntyi katsomaan minua ja sanoi: "Mitäs minä sanoin, se oli unta!"
"Herää, kello on paljon!" Juha herätti minut sillä hetkellä maanantai-aamuun kotimaassa, omassa sängyssä. Näin siis unta, että näin unta. Kuinka monen uni-uni-unikerroksen taakse on mahdollista nukahtaa?
...Ja miettiä, onko oikeastaan vieläkään hereillä ;)